Linnanpuiston onnistuneen remontin yhteydessä isoksi keskustelun aiheeksi on nousseet puiden lisäksi penkit – tai niiden väheneminen. Samaa on kyselty rautatieasemalla, ja linja-autoasemalla. Kuulin tänään loistavan puheenvuoron Finlandia - palkitulta tietokirjailija Riikka Leinoselta, ja se herätti minut pohtimaan valintojamme. Kaupunkitilaa suunnitellaan usein sen mukaan, miltä haluamme kaupungin näyttävän. Harvemmin kysymme, kenellä on tosiasiallinen mahdollisuus käyttää sitä.

Kun kaupunkitiloista poistetaan penkkejä, tuoleja ja muita maksuttomia lepopaikkoja, poistetaan samalla monelta ihmiseltä mahdollisuus liikkua. Ikäihmiselle, vammaiselle, pitkäaikaissairaalle, raskaana olevalle tai lasten kanssa liikkuvalle penkki ei ole ylellisyys. Se voi olla se ratkaiseva asia, joka mahdollistaa matkan jatkumisen.

Myös moni työikäinen tarvitsee levähdyspaikkoja. Kaikki eivät pysty kävelemään pitkiä matkoja yhtäjaksoisesti. Jos kaupungilla ei voi pysähtyä, levätä ja jatkaa matkaa omien voimavarojen mukaan, vaihtoehdoksi jää liian helposti kotiin jääminen.

Penkit ja tuolit ovat ehkä aliarvostetuimpia liikuntavälineitämme.

Ne mahdollistavat sen, että ihminen lähtee liikkeelle, osallistuu, tapaa muita ja käyttää kaupungin palveluita. Lepo ei siis ole liikkumisen vastakohta. Monelle se on juuri se, mikä tekee liikkumisesta mahdollista.

Tällä on myös suora yhteys yksinäisyyteen ja osallisuuteen. Seura aktivoi ihmisiä, mutta sosiaalinen osallistuminen edellyttää mahdollisuutta pysähtyä. Jos matkalla kahvilaan, kirjastoon, puistoon tai harrastukseen ei ole paikkaa levätä, kynnys lähteä kasvaa. Vähitellen arki voi kaventua kodin seinien sisälle.

Siksi esteettömyyttä ei pidä ajatella erityisratkaisuna erityisryhmille. Esteetön kaupunki on hyvä kaupunki kaikille.

Kun pyörätuolin, rollaattorin tai muun apuvälineen käyttäminen nähdään julkisessa tilassa ensisijaisesti hankaluutena, menetetään samalla asiakkaita, osallistujia ja kaupunkilaisia. Apuväline ei ole palvelun ongelma. Se on osa ihmisen mahdollisuutta elää itsenäistä elämää.

Eikä oman auton pitäisi olla ihmisen ensisijainen liikkumisen apuväline vain siksi, että kaupunkiympäristö ei ole saavutettava. Paradoksaalisesti juuri ne ihmiset, joille liikkuminen on vaikeinta, joutuvat usein turvautumaan autoon, koska muut vaihtoehdot eivät toimi.

Silloin puhumme myös liikennepolitiikasta, mutta ennen kaikkea ihmisen oikeudesta osallistua omaan elämäänsä.

Arkiympäristöt ovat meille kaikille tärkeimpiä liikkumisympäristöjä. Liikunta ei aina ala kuntosalilta, lenkkipolulta tai ohjatusta harrastuksesta. Se alkaa kotiovelta. Kauppamatkasta. Bussipysäkille kävelemisestä. Puistossa istumisesta. Kirjastoon menemisestä. Siitä, että voi lähteä ulos ilman pelkoa siitä, jaksaako takaisin.

Siksi meidän pitäisi tarkastella kaupunkiympäristöä myös tästä näkökulmasta: mitä tapahtuu ihmiselle, jos hän ei pysty kävelemään seuraavaa kilometriä – mutta pystyisi kävelemään sen, jos välillä voisi levätä?

Viherympäristöjen pitäisi olla yhä tiiviimmin osa kaupunkiympäristöjä – ja aidosti kaikkien saavutettavissa. Luonnon hyvinvointivaikutukset eivät saa valua vain niiden hyväksi, jotka ovat hyväkuntoisia, vammattomia ja pystyvät liikkumaan ilman tukea.

Sama koskee kunnossapitoa. Kun reittejä aurataan, huolletaan ja suunnitellaan, pitäisi kysyä: kenelle tästä tuli nyt helpompi kulkea? Esteettömyys ei voi olla asia, joka toteutuu vain silloin, kun kaupungissa järjestetään tapahtuma ja inva-wc sattuu olemaan auki.

Me tarvitsemme uudenlaista ajattelua. Esteettömyys ei ole ylimääräinen kustannus tai jonkin pienen vähemmistön palvelu. Se on investointi siihen, että ihmiset voivat elää itsenäisesti, liikkua, kohdata muita ja käyttää yhteisiä palveluitamme.

Itsenäinen elämä kuuluu kaikille. Se edellyttää esteettömyyttä, viihtyisyyttä, turvallisuutta ja myös mahdollisuutta levätä.

Ehkä meidän pitäisi siis lopettaa kysymästä, tarvitsemmeko kaupunkitiloihin näin paljon penkkejä.

Kysyä pitäisi sen sijaan: kuinka monta ihmistä saamme liikkeelle, kohtaamaan muita ja elämään omaa elämäänsä, jos laitamme penkit takaisin?

Penkkien ja puiden lisääminen voi näyttää pieneltä päätökseltä. Todellisuudessa se voi olla päätös siitä, että kaupunki kuuluu kaikille. Ja lopulta se myös tuo säästöjä, ja hyvinvointia kaikille.

Teksti on julkaistu Hämeen Sanomissa elokuussa 2026